SUO 

Suon mytologiaa

Suo on aina ollut, lieneekö edelleen, kaikkein väärinymmärretyin luontotyyppimme. Suo ei ole maata, joka viljavuutensa takia saa osaksensa kylväjän huolenpidon ja siunauksen, ei myöskään vettä, kirkasta ja kalaisaa. Ei, suo on likainen ja tuottamaton ympäristö, maan ja veden inhottavana pidetty liitto, jolle ihmisen on vaikea keksiä sijaa omassa järjestelmässään. Soilta ei perinteisesti ole löydetty mitään ylevää, ei mitään, mikä elähdyttäisi runoilijaa kuten jylhät vuoristot tai rannaton meri. Suot ovat aina olleet surkeita, kaikkein vähimpään tyytyvien asuinpaikkoja. Mutta siinä on soiden voima: mahtailemattomassa sitkeydessä ja omanarvontunnossa, joka sallii suon elää elämäänsä oman itsensä herrana. Näennäisen mitättömyytensä ja vaikeakulkuisuutensa vuoksi soilta löytyvätkin Suomen viimeiset itsenäiset erämaat, toisin kuin metsistä, joita on tilkuittain jätetty koskemattomiksi siellä, missä ihminen jalomielisyydessään niin on parhaaksi nähnyt.

Suo Luontokapinetissa

Luontonäyttelyssä suota esitellään monipuolisesti, sijaitseehan Kapinetti keskellä lounaisen Suomen merkittävimpiä luonnontilaisia suokokonaisuuksia ja soiden suojelemisesksi perustettuja Vaskijärven luonnonpuistoa sekä Kurjenrahkan kansallispuistoa. Näyttelyssä kerrotaan mm. soiden ekologisista erityispiirteistä, monipuolisesta eliölajistosta, soiden historiasta sekä ihmisen toimista suolla.

 

Kapinetin seudun suot

Jaettaessa Suomea suoalueisiin, kuuluu Kapinetin seutu rannikko-Suomen kermikeitaiden vyöhykkeeseen. Kermillä tarkoitetaan märkien kuljujen, siis niiden pahamaineisten suonsilmien lomitse luikertelevia, kanervaa ja rämemäntyä kasvavia mätäsjonoja, jotka samankeskisesti kiertävät suon keskipistettä.

Lumien sulamisvedet ovat kasvattaneet kesällä ruoppakuljuiksi kuivuvat alavat painanteet allikoiksi. Välissä luikertelee kermi, suovarpujen juurilla kantavaksi sidottu korkeampi mätäsjono. Soista puhuttaessa keitaalla puolestaan tarkoitetaan keidas- eli kohosuota, joka nimensä mukaisesti on keskiosiltaan reunaosia ylempänä. Ylhäältä katsottaessa suo näyttääkin kuin tikkataululta - keskustasanne kymppinä keskellä yhä laajenevien kehien ympäröimänä.

Keidassuon muoto ja rakenne 

Suon keskiosien korkeus johtuu turvekerroksesta, joka soiden lähes 10 000-vuotisen historian kuluessa on ehtinyt kasvaa parhaimmillaan lähes kymmenmetriseksi. Näin paksussa turpeessa kasvien on mahdotonta ulottaa juuriaan ravinteikkaaseen pohjamaahan, jolloin ne joutuvat tulemaan toimeen lähes yksinomaan sadevedestä saamiensa ravinteiden varassa. Tällaisissa oloissa suo muodostuu rämeeksi, suotyypiksi, jolla kasvaa vain kaikkein vähimmällä toimeen tulevia kasvilajeja - mäntyä, kanervaa, tupasvillaa ja ennen kaikkea ravinnekilpailun suvereenia mestaria, rahkasammalta.

Pikkuinen rämemänty kasvaa kauniin värikkäällä, mutta ravinteista äärimmäisen köyhällä rahkasammalalustalla. Kulkijan tuleekin suhtautua kunnioittavasti kaikkiin niihin lajeihin joita hän keidassuolla tapaa. Hänen ei sovi antaa suolajien kenties vaatimattoman ulkonäön hämätä itseään, sillä jokainen suolta löytyvä laji ja lajin jokainen yksilö edustaa suomalaisen luonnon kaikkein sitkeimpiä ja karaistuneimpia selviytyjiä.

 

Suon synty

Kun viimeisimmän jääkauden kilometrien paksuinen jää oli väistynyt ja kapinetin seutu alkoi kohota merestä joskus 7000 vuotta sitten, oli maaperä aluksi kovin märkää. Niinpä tavallisten metsäkasvien ei onnistunut selviytyä veden kyllästämässä, hapettomassa maassa. Tällöin paikalle sattuneet sarojen ja muiden avovettä hyvin sietävien suokasvien siemenet pääsivät itämään ja kasvaa rehottamaan vapaasti.

Kun nämä sitten vanhuuttaan kuolivat, vaipuivat ne likomärkään maahan ja painuivat veden alle. Siellä, hapettomissa oloissa hajottajaeliöt eivät kuitenkaan kyenneet toimimaan, jolloin kasvijätteet eivät hajonneetkaan alkuaineikseen, niin kuin normaalisti metsämaassa tapahtuu. Näin jatkui vuodesta, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen, kasvisukupolvet toisensa jälkeen kerrostuivat edeltäjiensä päälle. Pian maata peitti jo metrin paksuinen kerros huonosti maatunutta kasvijätettä, turvetta. Sarojen juuret lakkasivat yltämästä pohjamaahan eivätkä ne enää kyenneet menestymään nuorella suolla. Silloin alkoi rahkasammalten valtakausi. Vailla varsinaisia juuria rahkasammalet kurottivat yläosansa kasvusilmuja yhä ylemmäs, samalla kun märkään ja hapettomaan tilaan joutunut alaosa kuoli ja muuttui turpeeksi. Näin suon pinta kohosi entisestään ja samalla suon kasvillisuus karuuntui.

Vuodet kuluivat ja toinen vuosituhat ihmisen ajanlaskussa päättyi. Vähitellen tämä paljon ennen ajanlaskumme alkua syntynyt suo alkaa olla valmis ja hieno. Sammalkerroksen valtiaaksi on pikkuhiljaa hivuttautunut kaikkein köyhintä ja happaminta kasvualustaa sietävä ruskorahkasammal. Tänäänkin sen löytää Kapinetin seudun soilta muodostamassa tiiviitä tuppaita joilla karpalot kiipeilevät, eikä sen valta-asemaa näytä uhkaavan mikään.

 

Suo elinympäristönä

Suo on elinympäristönä tavattoman äärevä. Talvet ovat suolla kylmiä, avointa lakeutta pyyhkivät tuulet piiskaavat suon eläjää neulanterävällä lumikiteillään. Sekin vähä ravinto, mitä suo mahdollisesti saattaisi tarjota peittyy lumeen, eläinten ulottumattomiin. Niinpä suolla ei juuri elämää talvisaikaan näy, satunnaisia läpikävelijöitä tai -lentelijöitä lukuun ottamatta. Suon kasvit talvehtivat visusti hangen alla, lukuun ottamatta rämemäntyjen latvoja, jotka joutuvat kohtaamaan talven ankaruuden ilman suojaa.

Keväällä, lumien jo pääosin sulettua, nousee lämpötila aurinkoisella suolla äkkiä kymmeneen asteeseen. Myös lehtevinä talvehtivien kasvien lämpötila nousee, ja ne alkavat hengittää, jolloin vettä alkaa haihtua lehdistä ilmaan. Hyvin eristävän rahkasammalmaton alla turve on kuitenkin vielä tiukasti jäässä. jolloin juuret eivät kykene nostamaan uutta vettä pois haihtuneen tilalle. Tällöin kasveilla on vaarana kuivumiskuolema kymmenmetrisen, läpimärän turvekerroksen päällä.

Kesällä suolla on kuuma. Suopursun tukahduttava tuoksu ja allikoista kuoriutuneiden sääskien luvuttomat joukot uuvuttavat suolla kulkijan nopeasti. Toisaalta nämä hyönteiset ovat monen suolla tai sen laiteilla pesivän linnun ravintoreservi, jonka turvin ne kasvattavat poikasensa aikuisiksi.

Syksyinen suo on märkä eikä siellä juurikaan ole sopivaa syötävää talvisia energiavarastoja kerääville eläimille. Suo alkaakin hiljentyä talven viettoon muuttolintujen lähdön myötä. Joku hirvi saattaa silloin tällöin pistäytyä suon märällä laidenevalla raatetta syömässä.

Kirjaudu sisään